"se minä nyt olen, niin minä olen" runomuunnelma talvisesta omakuvasta kesäiseen omakuvaan

Rannan hiekkainen paikka,
se minä nyt olen.
Sieluni kaislikossa enkelit kahlaa.

Huutomerkki,
niin minä olen.
Minne niin kiire kun aurinko kuun kohtaa.

Keltainen kajakki,
se minä olen.
Kymmenen ideaa melontaretkiin.

Aallonharja ja tyyntyvä ilta,
niin minä olen.
Itse saat päättää, ulappa
vai Kaskisaaren silta.

Kalliolta kurkkiva orvokki,
se minä olen.
Kesä on monelle tutkimusretken taikaa.

Ukkoskuuro mereltä, mutaa laiturin alla,
niin minä olen,

uneksin syksystä
ja siellä olen

puunlatvassa keikkuva
vaahteranlapsi, aurinkohapsi.

"Kesäinen omakuva" -muunnelma Jukka Itkosen runosta "Talvinen omakuva", joka on julkaistu Kuutanssi Runoja kasvaville -teoksessa (1999)sivulla 181 - kirjoitan sen tähän niin muunnelma aukeaa sen yhteydessä paremmin.Tämä osallistumisenani siis runotorstaihaasteeseen, jossa pohdinnan aiheena Shakespearen säkeet: "Millaista ainetta ja mitä olet: miljoonat varjot näen vierelläsi? Runomuunnelmatuotos syntyi yliopiston lasten- ja nuortenkirjalisuuden kurssin runoja käsittelevällä kerralla. Alla alkuperäinen Itkosen runo:

"Syrjäinen paikka
se minä olen.
Sieluni lumilla enkelit hiihtää.

Kysymysmerkki,
niin minä olen.
Minne niin kiire kun aurinko paistaa?

Tervatut sukset
ne minä olen.
Yhdeksän latua lumiseen metsään.

Mäki ja kumpare
niin minä olen.
Saat itse päättää, nousu vai lasku.

Nukkuva kukka
se minä olen.
Talvi on monelle ankaraa aikaa.

Sadepilvi ja multaa,
niin minä olen,

uneksin keväästä
ja siellä olen

varjossa kukkiva
auringon poika." (J. Itkonen, 1999)